Vaarallinen vahtikissa

Vaikka olenkin lomamatkaa niin odottanut, niin lähdön hetkellä tekisi mieli jäädä kotiin. Kirjakin on kesken.

Miksi orkidea alkaa kukkia juuri nyt kun olen lähdössä. Voisin jäädä tuijottamaan sen pulleita nuppuja.

Miksi kaikki tavarat osuvat pudotessaan vessanpyttyyn?

Miksi Hollannin euroviisuedustajalla oli päässään valtava intiaanien sulkapäähine?

Miksi eräs nuori nainen otti hengen itseltään? En tavannut häntä koskaan, mutta hänellä oli kaunis nimi.

Miksi pitää heti rynnätä terassille kun aurinko näyttäytyy? Tähän tiedän vastauksen: huomenna se ei enää välttämättä paista. On tartuttava hetkeen, tilattava iso tuoppi ja istuttava pöytään. Pöydän on sijattava siinä kuumimmassa paahteessa. Paita kannattaa heittää pois. Punainen iho muuttuu loppukesään mennessä ruskeaksi.

Miksi kirjoista on vaikea luopua? Miksi niitä on pakko haalia? Tyhjensin eilen Lundiani, jotta tytär voi viedä sen. Saimme hyllyn aikoinaan häälahjaksi. Minulla ei ole uutta kirjahyllyä. Kaikki nurkat ovat täynnä kirjoja. Kerttu istui viimeiseen asti viidennellä hyllyllä ja kurkki haikeasti kirjojen takaa. Kirjoista roikkui harmaita kissankarvoja, jotka on nyt siivottu.

Lähden patikoimaan oikein Mallorcalle asti. Aurinkovoiteita on mukana siinä määrin, että auringon on oltava todella ovela iskeäkseen minut. En siis kirjoita viikkoon, mikä ei liene suurikaan vahinko. Raapustan vihkoon matkapäiväkirjaa, enkä saa myöhemmin selvää omista sepustuksistani ja kerron sitten muunneltuja tarinoita yltiöeksoottisesta saaresta. Ei kannata murtautua, täällä päivystää vaarallinen vahtikissa Kerttu ja tytär ja ovi on tuhannessa säpissä.

Pinnallista

Varpaani päättyvät marjapuuronpunaisiin sieviin kynsiin. Sivelen sormillani  kantapäitteni ihoa, joka  tuntuu silkinpehmeältä.

Istuin eilen jalkojenhoitajaopiskelijan hoidossa. Olen oppinut jo valehtelemaan kampaajalle, nyt pitää opetella huijaamaan jalkahoitajaa.
"Kuinka usein käyt jalkahoidossa"
"Kolme kertaa."
"Vuoden aikana?"
"Yhteensä."
Kaksi viimeistä tuossa samassa kosmetologikoulussa. Kivaa istua toisen hoivattavana.
"Miten usein rasvaat jalkojasi?"
Pinnistän muistiani, rasvasin niitä ainakin kerran viime kesänä. Jalkahoitajakokelaan mielestä jalkojeni iho on kuiva.
"Käytätkö villasukkia?"
Rakastan villasukkia. Töpsyttelen aina kotona villasukat jaloissani. Naisella oli mielenkiintoinen teoria: villa imee kosteutta ja jos se ei sitä muualta saa, niin imaisee sen jaloistani.

Olen nyt siis investoinut ulkonäkööni. Jostain syystä ihminen ei vanhetessaan kaunistu.

Lainasin Jonathan Franzenin romaanin Vapaus kirjaston VIP-hyllystä. Kirja on melkoinen möhkäle vajaassa viikossa kahlattavksi (lähden huomenna lomamatkalle). Romaani on tosin niin helppolukuinen, että sitä saattaisi pitää viihdekirjana. Kirjan henkilöistä ja heidän kohtalostaan alkaa välittää ihan tosissaan. Nyt siis äkkiä lukemaan. Kirjahylly olisi myös tyhjennettävä (olen luvannut vanhan Lundiani tyttärelle). Uutta kirjahyllyä minulla ei vielä ole, joten kirjallisuus on ladottava lattialle.

P.S. Hämeenpuistoa kännykkäkameralla lounasseuraa odotellessa.

Synkkä yksinpuhelu

Minun on pakko taas kirjoittaa eutanasiasta, vaikka olen mielipiteeni jo siitä sanonut. Jos en olisi lääkäri, kannattaisin mitä todennäköisimmin kiihkeästi eutanasiaa. Nyt joudun nolosti tunnustamaan, että kuunnellessani Päivi Räsäsen ja Esko Valtaojan keskustelua asiasta, olin ensimmäistä kertaa Päivi Räsäsen puolella (minulla ei ole uskonnollista vakaumusta). Saattohoitoa on kehitettävä. Tämä eutanasiakeskustelu tulee varmasti nostamaankin sen tasoa. Kun johonkin kiinnitetään huomiota, niin paine epäkohtien poistamiseen kasvaa. Huomautan nyt vielä kerran, että eutanasia ei tarkoita hoitojen lopettamista eikä sitä, että loppuvaiheessa annetaan potilaalle niin paljon opiaatteja, että se  saattaa vaikuttaa hengitykseen ja jopa nopeuttaa menehtymistä Se ei myöskää tarkoita hoidon lopettamista tai bakteeri-infektion hoitamatta jättämistä vaan aktiivista kuolettavan aineen pistämistä potilaaseen.

Tämän aamun Aamulehdessä tytär kertoo äitinsä kärsimyksistä, äiti kuoli kivuliaana 11 vuorokautta syövän toteamisesta. Eutanasia ei tule ratkaisemaan tällaisten ihmisten ongelmia, tarvitaanhan päätökseen monen lääkärin lausunnot ja jonkun ylemmän instituution päätös. Oras Tynkkynen kirjoittaa samalla palstalla, että vakavasti masentuneet rajataan eutanasian ulkopuolelle. Kuitenkin kipuun liittyy usein masennus. Hänen mielestään armokuoleman ehdoksi pitää asettaa se, että sairaus todistettavasti aiheuttaa sietämättömiä kärsimyksiä. Miten se todistetaan?

Aiemmin on jo vaadittu, että naisilla pitäisi olla oikeus valita synnytystapansa lääketieteellisistä perusteista piittaamatta. Nyt sanotaan, että ihmisen on saatava valita, miten hän kuolee. En halua olla eutanasian toteuttaja, en myöskään lausuntojen laatija. Olen nähnyt monta kuolemaa, ikävämpiä ovat ehkä kuitenkin olleet nuorten ihmisten äkilliset menehtymiset. Myös kauniita ihmiselämän loppuja olen todistanut, mutta myös niitä, joissa satojen kilometrien päästä saapuneet omaiset vaativat monisairaalle raihnaiselle kuolemaan valmistauneelle vanhukselle vielä viime hetkellä  tehohoitoa.

Pelkään kuolemaa ja pelkään sitä tilaa, jota en kykene enää itse kontrolloimaan. Silti minun on pakko kuolla. Toivoisin vain, ettei tarvitsisi kuolla yksin.

Pystybaarikahvit

Istun nojatuolissani ja simuloin mielessäni muiden työpäivää. Meeting on lopuillaan, kaikki ovat virittäytyneet harppomaan kohti vastaanottohuoneitaan. Joku, jonka ohjelma ei ole sekuntipeliä, pitkittää  tilaisuutta kysymyksillään. Vihdoin ihmiset ryntäävät kahvihuoneeseen (jos ehtivät) ja valuttavat valkoiseen sairaalan kahvimukiin pitkään seissyttä sumppia. Jotkut käyttävät tarkoitukseen hupimukia ("En tiedä, olen täällä vain töissä"). Sitten nautitaan pystybaarikahvit (työkaverin nimitys kiiressä seisaallaan siemaistulle Costa Rica kupposelle). Kahvihuoneen ovi suljetaan tiukasti, etteivät potilaat kuule nauruamme. Kaikkialla on huono äänieristys, siksi odotustilassa soi Iskelmä-radio. Laitoshuoltaja napsauttaa kanavan aamulla päälle, eikä kukaan viitsi sitä vaihtaa. Kiireisen kahvin jälkeen ruikataan käsidesit, avataan tietokone ja sitten ei ehdi enää omia asioitaan ajatella. Vastaanottoajat ovat jatkuvasti myöhässä, puhelin soi, tietokone takkuaa. Totean aina potilasta sisään pyytäessäni "Anteeksi, olen taas myöhässä". Eräs tuttuni on sitä mieltä, että lääkärille pitäisi päästä samaan tapaan aina ajoissa kuin kampaajalle. Hiusten laitossa tulee harvoin viivyttäviä yllätyksiä, sairauksien hoidossa ja diagnostiikassa niitä tulee lähes aina.

Minäpä lähden kohta kampaajalle. Ei haittaa, jos hän on myöhässä. Ei tippaakaan.Leninki pitäisi viedä lyhennettäväksi. Siinäpä päivän vaativat aktiviteetit.  Ei pystybaarikahveja vaan rauhallinen kupillinen oman pöydän ääressä.

Vapaus

Ihmiselo on kummallinen. Odotetaan, että tulisi loma. Kun loma loppuu niin aletaan odottaa seuraavaa.

Lapsena loma tarkoitti matkaa mummolaan Pohjois-Savoon. Matka taittui ensin junalla, sitten taksilla tai linja-autolla. Autossa puristin oksennuspussia nihkeissä pienissä sormissani ja yökkäilin. Mutkaisella  hiekkatiellä takapuoli irtosi penkistä töyssyissä.  Tie ei vienyt perille saakka, vaan vaari souti järven yli noutamaan. Venematkan ajan isä kauhoi vettä veneen pohjalta ja sen ansiosta vene ei uponnut.

Nukuimme punamullalla sivellyn talon vintissä, talvella siellä ei olisi tarjennut, sillä lämmitystä ei ollut. Perimmäisen kammarin takana sijaitsi komero,  jossa oli pinoittain Yhteishyvä-lehtiä. Yhteishyvässä oli pari sarjakuvaa, joita oli mukava lukea. Mummolan kirjahyllyn valikoima oli suppea: virsikirja,  Aino Räsäsen "Soita minulle Helena", Hilja Valtosen "Neiti talonmies", Mathilda Freden elämänkerta ja kirja, jossa kerrottiin karhunmetsästyksestä. "Neiti talonmies" oli paras. Mummo luki ääneen Iisalmen Sanomista opettavaisia tarinoita veneonnettomuuksista. Mummon kammarista kuului äänekäs kuorsaus, aamulla hän aina huokaisi "en nukkunut koko yönä silmän täyttä".

Huomenna alkaa loma. Tänään on se kaikkein paras päivä, vapaa-aika on vielä edessäpäin. Luettavaksi on varattu Peter Franzenin "Vapaus". Lomaa on lähes silmänkantamattomiin. Lapsuuden lomien jälkeen koti oli muuttunut tyystin vieraaksi. Nyt aika on kutistunut.

(Kesäloma on kolmessa pätkässä. Tämä on ensimmäinen pikkuinen, pääloma on heinä-elokuussa.)

Minulla ei ole mitään sanottavaa

Palautin perjantaina pulloja Alkoon. Kerään niitä tyhjään tilaan jääkaapin päälle. Palautan pullot siinä vaiheessa, kun ne alkavat putoilla päähäni. Pullo takaraivossa tuntuu ikävältä. Tungin pullot kangaskassiin, joka haisi jälkeenpäin etikkaiselta. En tiedä kuuluuko pulloista riisua korkit. On kivaa työntää pulloja automaattiin, joistakin kuuluu rikkoutuvan lasin ääni, jotkut säilyvät ehjänä. Yhden pullon kohdalla automaattiin ilmestyi teksti: väärä viivakoodi. Pullo pulpahti yhä uudelleen takaisin käsiini (yritin turhautuneena tunkea sitä aukkoon toistuvasti vaikkei se sinne kelvannutkkaan). Lapussa kehoitettiin palauttamaan pullo lasinkeräykseen. Saavuin kassalle täyden valkoviinipullon ja tyhjän punaviinipullon kera.
"Ei kelvannut", katsoin miestä melankolisesti,  "Missä on lasinkeräys?"
Kassamies sanoi, ettei minun tarvise kantaa pulloa mihinkään vaan he huolehtivat siitä. Minulle herahtivat kyyneleet silmiin. "Miten kiltti Alkon setä!". Jonkinlaista uupuneisuutta on ilmassa. Toinen toistaa typerämmät asiat alkavat itkettää. Ylihuomenna alkaa loma.

Kävin kirjoituskurssin viimeisessä henkilökohtaisessa palautteessa. En ollut kirjoittanut mitään uutta. En edes haluaisi enää vaivata opettajaa millään tuoreella sepustuksella. Hän menee jo eteenpäin (ja siihen on hänellä oikeus). Meidän on tultava toimeen omillamme. Uudet oppilaat lähettävät sähköpostin liitteinä uusia tekstejä arvioitavaksi. He häpeävät tekeleitään, iloitsevat kehuista, kadehtivat, innostuvat, masentuvat, kulkevat muistikirjat taskuissaan ja vetävät paperille merkkejä, joista eivät saa myöhemmin tolkkua. Syövät eväitä, juovat kahvia ja tuijottavat Lauri Viidan valokuvaa seinällä. Tai sitä minä tuijotin kolme vuotta. Jos he sattuvat valitsemaan paikan pöydän vastakkaiselta puolelta niin saavat katsella kirjahyllyä.

Kun sanottavaa ei ole. Niin sitä on.Sisällöstä viis.

Kerttu opastaa

Kunnioitettu emäntä,

Mitä minä sanoin. Jos ei siitä tullut kymmenen vuotta sitten mitään, niin ei tule nytkään. Turhaan laitoit parsat ja nieriät ja ostit valkoviinit. Se mies ei edes viinipulloa tuliaisiksi tuonut. Nyt se lähti junaan ja jouti lähteäkin. Ei  silittänyt minua, ei. Siinä sen todellinen luonto tuli esiin. Moni on korea päältä kissanruoka. Mikä meidän on tässä ollessa näin kahdestaan.Ei tainnut konserttikaan häävi olla, amerikkalaista hapatusta.

Voisit muuten olla vähän herttaisempi. Teillä on suvun naisväellä terävä tuo kieli. Se ei ole naiselle eduksi. Ei tarvitse omia mielipiteitään heti tyrkyttää. Ne voi säästää sitten pitemmän tuttavuuden jälkeen käytettäväksi. Sopivia hetkiä kyllä tulee jos on tullakseen.

Alkaa kyllästyttää se kana-maksapata. Sitä on ollut jo kahtena päivänä perättäin.

Alkoi tuo lounas niin kovin ramasemaan ja mokoma vieras. Laita musiikkia vähän hiljaisemmalle, käyn vähän lepäämään. Pyykkikori on täynnä. Pese ensin vaikka valkopyykki.

Ystävällisesti,

Kerttu

Hedonistin elämää

Katson lautasella makaavaa perunaa kuin myrkkykapselia. Peruna on suomalaisten perusravintoa, sitä syötiin päivittäin  silloin kun kaikki vielä olivat laihoja. Vanhoissa luokkakuvissa tuijottaa lattiaan pitkien rasvaisten otsatukkien takaa suorastaan nälkiintyneen näköinen joukko. En usko, että lihomisessa on kyse perunasta vaan kaiken liian helposta saatavuudesta ja siitä, että kielemme on tottunut rasvaisen, suolaisen ja makean liittoon.En ollut vielä parikymppisenä käynyt hampurilaisravintolassa. Saimme ystäväni Sarin kanssa rahaa kukkien myymisestä ja poljimme vaihteettomilla polkupyörillämme kymmenen kilometria Kuopion keskustaan. Suuntasimme nakkikioskille ja ostimme kuusi Hot dogia. Yhden tosin kerrallaan. Nautimme syntisen valkoisesta sämpylästä, höyrytetystä nakista ja urbaanista savolaisympäristöstä. Olisin voinut syödä niitä vaikka enemmän. Kun rahat loppuivat, poljimme takaisin kotiin.

Lähelläni Hämeenpuistossa on pari päivää toiminut ruokatori ranskalaisine ja italialaisine herkkuineen. Patonkia en ole vielä viitsinyt jonottaa. Ostin eilen kimpaleen jotain vaaleaa, tahmaista, pähkinäistä  ja hampaisiin tarttuvaa. Pieni pala maksoi 10 euroa, ei sitä kyllä paljon voisi syödäkään. Tänään Tampereelle avautuu pop-up (meniköhän oikein) ravintoloita.Ihanaa elää hedonistista elämää.

Hesarin NYT liitteessä haastatellaan Matti Apusta. Vaikka olen lähes kaikesta hänen kanssaan eri mieltä, niin ihailen miehen terävää älyä. Hän kiehtoo ja pelottaa minua. Jos joutuisin miehen kanssa vastakkain, en saisi sanaa suustani. Matti Apunen arvostelee kulttuuria, jossa rakastetaan vapaa-aikaa enemmän kuin rahaa ja menestymistä. Kuulen jatkuvasti vanhempien kollegoiden ruikutusta siitä, kuinka nuoret haluavat tehdä osa-aikatyötä, eivät viitsi uhrata vapaa-aikaansa koulutuspäivillä juoksemiseen, eivätkä enää viitsi päivystää vuorokausikaupalla. Työterveyshuolto ei ollut opiskeluaikanani kaikkein kiehtovin ala, nyt on. Siellä ei tarvitse päivystää. Ymmärrän nuoria hyvin, lääkärin ammatti tarjoaa varsin kohtuullisen toimeentulon, vaikka et raataisikaan 60 viikkotyötuntia, kuten aiemmin tuli päivystyksineen tehtyä. Sinulla saattaa olla jopa aikaa tutustua lapsiisi. Matti Apunen on vasemmistomaisesta kodista ja sanoo olevansa republikaani. Olen oikeistolaisesta perheestä ja minusta tuli silleen sievästi vasemmistoon päin kallellaan oleva.

Nuoruudessani radiosta tuli säännöllisesti ohjelma nimeltään Neuvostoneljännes jotkut kutsuivat sitä valhevartiksi. Nimensä mukaisesti ohjelmassa päiviteltiin 15 minuutin ajan Neuvostoliiton saavutuksia maatalouden ja teollisuuden alalla. Ohjelmassa maalailtiin kuvia kolhoosien laajoista viljavista pelloista, joilla surrasi rinnakkain vähintäänkin viisi leikkuupuimuria. Sato oli joka vuosi mahtavampi kuin edellisenä. Milloin viimeksi olet kuullut jonkun asian paranevan?

Nyt en osaa lopettaa. Orkidea kukkii taas kohta. Lähden junalle vierasta vastaan. Ihanasta neuvostovalmisteisesta Selena-radiostani alkavat patterit hiipua.

Simply the best

Olen vaipunut rappiotilaan. Käyn perjantaisin töiden jälkeen kahvila Valossa, syön kasvispiirakan ja juon 12 cl valkkaria. Valkoviini ja kahvila vetää rajan työn ja vapaa-ajan välille.

Kilpailumenestyksellä on merkitystä. Nuori sukulaispoika on viisivuotiaasta sanonut ryhtyvänsä säveltäjäksi. Poikaa ei koskaan tarvinnut komentaa soittamaan pianoläksyjä, vaan hänelle on hihkaistu kyllästyneesti "lopeta tuo pimputus edes hetkeksi!". Silti en koskaan ole ihan tosissani uskonut, että hänestä oikeasti voisi tulla säveltäjä. Nyt hän pääsi Uuno Klami sävellyskilpailun finaaliin (lasten- ja nuortensarja), oikea orkesteri soittaa hänen sävellyksensä Atso Almilan johdolla. "Säveltämisestä" on tullut yhtäkkiä säveltämistä. Entinen pomoni sanoi, että on tärkeintä, että riittää itselleen. Ihan kivaa jos riittää muillekin.

Katsoin eilen Niagarassa ranskalaisen elokuvan Kilimanjaron lumet. Nyyhkin elokuvateatterin pimeydessä. En tiedä itkikö kukaan muu. Kun neljä suomalaista laitetaan tuollaiseen neliskulmaiseen tilaan, he osaavat vaistonvaraisesti löytää sijainnit, joiden myötä heidän välisensä matka on mahdollisimman pitkä.

V toi illalla väitöskirjansa, luin kirjan kiitoskappaleen (kuka niistä muuta lukee?) ja itkin taas. Minusta sanottiin: has supported, inspired and entertained in  numerous ways. V:n mies on the absolute best man in the world. 

Miten tulla syvälliseksi ihmiseksi?

Jouduin eilen eksistentiaalisen kriisin kouriin istuessani Tampere-talon pienessä salissa.Lavalla keikkui hollantilainen Nits, jossa soitti kaksi kypsän iän saavuttanutta muusikkoa ja yksi nuori nainen. Esitys pursui elämäniloa ja keski-ikäinen yleisö (bändi on perustettu 70-luvulla) nousi seisten osoittamaan suosiotaan. Henk kertoi, että he olivat olleet ensimmäisellä keikallaan tampereella 30 vuotta sitten. Bändin yhden levyn nimi on Alankomaat. Henkin housunlahkeet lepäsivät kenkien päällä mustina laineina, hän oli pukeutunut parhaat päivänsä nähneeseen pikkutakkiin ja lämpimään hymyyn. Jos Henk olisi pyytänyt minua mukaansa, olisin oitis lähtenyt ja jättänyt kaiken sen työn, joka vartoo tekemistään työpöydälläni ja pienessä päässäni. Olin asiasta niin varma kuin asiasta voi olla kahden kuohuviinilasillisen jälkeen olla. Olisin tarttunut Henkin käteen ja kävellyt pois elämäni loputtomista vaatimuksista. Tämä ei ole kypsän naisen kirjoitusta. Tästä etenenkin kypsyyteen.

Täytin hiljattain 56 vuotta. Kun naisellisuuteni alkaa vääjäämättä karista, olen päättänyt satsata syvällisyyteen. Syvälliseksi ei tulla hetkessä. Parikymppiseksi asti minulla oli vielä kaikki eväät syvälliseksi ihmiseksi, podin maailmantuskaa ja luin Herman Hesseä kuten kuuluukin. Sitten meni vuosia opiskellessa luita, lihaksia ja muita ihmiskehon värkkejä ja viettäessä opiskelijaelämää. Siinä ei joutanut syvällistymään. Lasten syntymästä siiihen kun he paukauttivat oven kiinni takanaan, kehitin itseäni lukemalla naistenlehtiä. Sen jälkeen tein väitöskirjan. Koska alkaa olla jo kiire, olen lähes kokonaan lopettanut television katselun, menen elokuviin, jos se on saavuttanut vähintään neljä tähteä (pääsen harvoin elokuviin), en käy Komediateatterissa enkä muissa joutavissa viihdetilaisuuksissa vaan katson otsa rypyssä vakavaa teatteria ja nykytanssia, josta en ymmärrä mitään. Juoksen taidenäyttelyissä ja luen vain korkeakirjallista materiaalia ja tankkaan runoja. Vaikka kuinka ponnistan, epäilen, etten saavuta vähenevinä elinvuosinani edes tyydyttävää syvällisyyden tasoa.

Kävin koulutuksessa erään urheiluopiston läheisessä hotellissa. Miespuolinen kollega ja ystävä K sanoi, että hän haluaisi tarjota minulle illallisen jälkeen drinkin baarissa (hänellä oli Scandicin kanta-asiakkaille antamia lippusia, joilla sai ilmaiseksi juomaa 12 euron edestä). Baarin vieressä sijaitsi tanssilattia. Arviolta nelikymppinen mies haki minua tanssimaan. Ei ehkä ollut kovin kohteliasta lähteä, häkellyin niin, että menin. Pidän tanssimisesta. Koko tanssin ajan vakuutin miehelle, että hänen oli täytynyt erehtyä hämärässä, jankutin olevani niin paljon häntä vanhempi. Koko tanssin ajan keskityin ikäeroomme. Ja se oli vain tanssi. 

Vanheneminen ei ole aina helppoa, varsinkaan yksin vanheneminen. Syvälliseksi tuleminen vaatii niin paljon, etten taida enää ehtiä, olisi pitänyt aloittaa aiemmin.

Jotain tästä aamusta puuttuu. Unohdin vetää jalkoihini villasukat. Kylmillä varpailla ei syvällisyyteen ole vähäisintäkään edellytystä.